Arto Luukkanen

Nykyinen järjestelmäkriisi ja arat tšuhnat

Sanon sinulle suoraan, että tällaisen horjuvan hallinnon palveluun eivät voimani riitä; kädet lamaantuvat ja kaikki tahto ja energia katoavat……ystäväni, olen niin ahdistuneessa mielentilassa, etten voi sitä Sinulle sanoin ilmaista. Missä on voima, missä on tahto?”

Edellinen huokaisu sisältyi Nikolai II:sen äärikonservatiivisen sedän suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitšin kirjeeseen nuoremmalle veljelleen Pavelille.

Silloin vuonna 1899 ylioppilasmellakoiden turhaannuttama suuriruhtinas näki selvästi, miten keisarikunta oli valumassa järjestelmäkriisiin syövereihin. Hallinto "riippui ilmassa”. Toisaalta luottamus järjestelmään oli katoamassa samaan aikaan kun kaikesta näkyi kuinka keisarillisen hallinnon kyky ja halu toimia olivat ristiriidassa toistensa kanssa.

Varoituksia lähestyvästä järjestelmäkriisistä oli tullut jo aikaisemminkin. Kuten Tuomo Polvinen omassa kirjassaan ”Valtakunta ja rajamaa” huomautti, myös konservatiiviset piirit kykenivät hahmottamaan tulevat ongelmat ja itsevaltiuden haasteet. Esimerkiksi Konstantin Pobedonostsev, keisari Nikolai II:sen opettaja ja neuvonantaja huomautti syksyllä 1898 tsaarille, että Venäjä oli muuttumassa. Jako rikkaisiin ja köyhiin oli kasvanut samalla kun yhteiskunta oli modernisoitunut. Pobedonotsevin mukaan tarvittiin jonkinlaista kokonaisvaltaista toimintaohjelmaa tilanteen pelastamiseksi.

Hiipivän järjestelmäkriisin mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan mainita, että vielä vuonna 1913 helmikuun 21 päivänä koko Venäjän maa juhli intensiivisesti Romanovien dynastian 300-vuotisjuhlaa. Tsaaria ja hänen perhettään vasten iski kasvoihin joka puolelta maata lojaalisuuden aalto ja vaikka siihen aikaan ei tehtykkään mielipidemittauksia, niin ainakin ulkoisista olosuhteista olisi voinut päätellä, että 99% kansakunnasta tervehti innokkaana tsaari Nikolai II:n hallintoa. Kyseinen rakastettu dynastia hävisi kuitenkin 4 vuoden kuluttua kuin öinen unennäkö.

Kun rahat loppuvat

Myös Neuvostoliitto tuhoutui järjestelmäkriisin järistyksiin. Neuvostoliiton tuhon syistä tärkein oli talous. Kun se romahti 1980-luvun lopussa, ihmiset unohtivat olevansa Neuvostoliiton kansalaisia – heistä tuli venäläisiä, ukrainalaisia, baltteja, burjaatteja ja saksalaisia.

Hämmästyttävintä tässä kaikessa oli muutoksen nopeus ja yhtäaikaisuus. Piilossa uinuneet kansalliset tunteet olivat jääneet horrokseen mutta heti kun järjestelmäkriisi puhkesi, ne nousivat oraalle. Neuvostokonsumerismin ja hyvinvoinnin murtuessa hapertuivat myös ihmisiä yhdistäneet sosiaalisen siteet. Kansallisuustunteen luultiin jo hävinneen, sillä neuvostoihmiset olivat muuttaneet eri seuduille tai menneet naimisiin eri kansallisuuksien ja uskontojen välillä ilman minkäänlaisia ongelmia. Kun rahat loppuivat, nosti myös nationalismi päätään.

Neuvostoliitto kuoli myös uskon puutteeseen. Entisen kommunistisen ideologian korvasi joko patriotismin nousu tai muiden kansallisuuksien oma puhunta. Uuden etsintä mahdollistui vuodesta 1987 lähtien. Tällöin maan johtaja M. Gorbatšov oli aloittanut taistelun omaa puoluettaan ja neuvostojärjestelmän perusteita vastaan. Avoimuuden politiikka merkitsi mahdollisuutta vedota mediaan tai vedota kansalaisiin kuten esimerkiksi Boris Jeltsin teki ollessaan Moskovan kaupunginjohtajana.

Hallitsevan nomenklatuuran etujen arvosteleminen tai kommunistijohtajille tarkoitettujen etujen tuomitseminen avasi poliittisen arvostelun ryöpyn padot kerralla. Samalla se aukaisi myös mahdollisuuden muuhunkin poliittiseen toimintaan ja raivasi lopulta tien vapaisiin vaaleihin.

Lopullisesti kommunistinen järjestelmä mureni kun vuoden 1990 helmikuussa NKP:n keskuskomitea antoi mahdollisuuden muiden poliittisten puolueiden syntyyn ja vapaisiin vaaleihin. Nyt Neuvostoliiton tuhon siemenet oli lopullisesti kylvetty vaikka järjestelmä kituutti vielä yli vuoden ajan sellaisenaan.

Järjestelmän repi rikki kiista tulevaisuudesta. Valtataistelu reformaattoreiden ja konservatiivisten voimien keskittyi kysymykseen siitä mihin reformit johtaisivat. Konservatiivien voimien inspiroiman artikkelin ”Sana kansalle” (Sovetskaja Rossija ) mukaan ihmisten piti kysyä itseltään: ”miten oli mahdollista, että olemme päästäneet valtaan ihmiset, joilla ei ole rakkautta omaa maataan kohtaan ja jotka kumartavat vieraille isännille sekä etsivät neuvoa ja hyväksyntää ulkomailta”. Uudistajat taas halusivat kumota neuvostojärjestelmän kokonaan ja hakivat mallia ulkomailta.

Uuden Venäjän tuhon siemenet

Presidentti Putinin poliittisen järjestelmän – ns. sekurokratian 16 vuotisen menestyksen takana on ollut ennen kaikkea energian korkea hinta. Se on mahdollistanut väestön elintason vähittäisen nousun ja vakaat olot.

Energian hinnan korkea taso on kuitenkin luonut tilanteen, jossa talouden koko on kasvanut pelkästään energiatulojen varassa. Kun sen hinta romahti, Ukrainan kriisin jälkeen, on Venäjän nykyinen johto tipahtanut talouskriisin kautta järjestelmäkriisiin, joka uhkaa sitä tuholla.

Kasvavan virkakoneiston ja turpoavien talousklaanien pöhöttämä Venäjä on nyt vaikeassa tilanteessa. Sen talous oli miinuksella jo ennen Ukrainan kriisiä. Nyt öljyn hinta on pudonnut dramaattisesti ja samalla sen energiayhtiöiden tulot ja veroista riippuvat valtion tulot ovat romahtaneet. Venäjän valtion budjetin pohja on revennyt. Nyt valtion olisi joko nostettava tuloja tai vähennettävä menoja. Se ei kuitenkaan pysty kumpaankaan sillä vuoden 2016 budjetti perustui laskelmaan siitä, että öljy hinta pysyisi 50 dollaria/barreli. Nyt hinta on huomattavasti alempi.

Hallinnon toimet ovat rajoittuneet ns. antikriisilainsäädännön laatimiseen tai sitten siihen, että rikkaat oligarkit ovat alkaneet ”kannibalisoimaan” toisiaan. Kun stabilisaatiorahastot ja eläkerahastot on käytetty loppuun, joutuu valtion turvautumaan kultavarantoihin tai sitten siihen, että se pyrkii yksityistämään sen omistamia valtionyhtiöitä. Toisaalta, jäätynyt kriisi Ukrainassa ja Syyrian uusi seikkailu vie osansa budjetista.

Kriisi näyttää aktualisoituvan tänä vuonna.

Venäjän valtion rahalliset velvoitteet ulkomaille lankeavat samalla kun BKT näyttää laskevan vielä enemmän kuin vuonna 2015 (-3,7%). Kriisi on hiipinyt lähelle tavallista kansalaista sillä isot tehtaat laskevat tuotantoaan. Vuonna 2008 äkillisessä kriisissä valtion johto kiersi ympäri maata ja komensi oligarkkeja ruotuun. Nyt tehtävä voi olla vaikeampi. Venäjän ns. keskiluokalle tämä vuosi tarjoaa vain ikäviä vaihtoehtoja. Näyttää siltä, että säästöjä on syöty ja nyt alkaa todellinen elintason ja kulutuksen karsiminen.

Poliittisella kentällä näyttää tapahtuvan hiljaista kiehuntaa. Esimerkiksi Sergei Mironov ”Oikeudenmukaisen Venäjänä” johtaja on ehdottanut jo uudenlaista ”kansanluottamuksen” hallituksen luomista, jossa olisi mukana kaikkia ”rakentavia poliittisia voimia” (Argumenty nedel No 2 (493) 21 tammikuuta 2016.

Toisaalta, nyt olisi viimeinen mahdollisuus reformiin tai kuten Vjatseslav Kostikov totesi ”Argumenty i Fakti (No. 4)” lehdessä. Hänen mukaansa ”ulospääsy kriisistä ei ole mahdollista ilman reformeja”. Kaikki riippuu kuitenkin ylimmän johdon valinnasta.

Nykyinen järjestelmäkriisi ja arat tšuhnat

Venäjä näyttää kypsyneen nyt järjestelmäkriisiin, jossa mitä arkipäiväisemmätkin protestit saattavat sytyttää isoja poliittisia muutoksia. Toisaalta, ylimmässä johdossa ei uskota reformeihin sillä niihin ryhtyminen saattaisi horjuttaa vakauden kulisseja.

Venäjän keisarikunnan järjestelmäkriisin yhteydessä maan johto pyrki hävittämään maan sisällä olleet oppositioryhmät tai vähemmistökansallisuudet kovalla kädellä. Suomi sai itselleen Nikolai Bobrikovin, joka pyrki kuristamaan Suomen ja muistuttamaan sen ”tšuhnalaiselle väestölle” että oli tärkeätä liittyä suureen Venäjään.

Aikaisemmin Romanovit olivat pyrkineet uudistamaan maataan mutta 1900-luvulle tultaessa valtion hallinto pyrki enemmänkin yhdenmukaistamaan sitä. Kun sen kyky tähän oli rajallinen, pyrki se tyydyttämään kansakunnan šovistisia tunteita suuntaamalla yleisön huomio ulospäin tai sisäisiin ongelmiin. Esimerkiksi Suomen asema oli mainio silmätikku, jota arvostella. Tarvittiin vain päättäväisiä toimia sillä kuten Bobrikov usein totesi: ”tšuhnat ovat arkoja”.

Nykyisen sekurokratian ongelmat ja niiden ratkaisuyritykset ovat samantyyppisiä. Venäjä näyttää menettäneen otteensa Ukrainasta mutta se pyrkinyt siellä poliittiseen ratkaisuun vaan riensi sotaan Syyriassa.

Kun tämäkin kriisi kerran ”happanee” suuntaa nykyinen hallinto huomion jonnekkin muualle, missä se haluaa ”tyydyttää” šovinistisia tunteita uudelleen. Kohteen on oltava sopivan tärkeä ja sen verran helppo, että siihen on mahdollista kohdistaa tyytymättömien kansalaisten epäluottamus. Vuonna ”Venäjän kevät” oli mahdollista saavuttaa ryöstämällä heikolta naapurilta jokin alue, joka oli ollut kerran osa suurta ja jakamatonta Venäjää.

Miten käy nyt?

Arto Luukkanen, dosentti

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto


 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

8Suosittele

8 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Reijo Tossavainen

Erinomaista pohdintaa.

Otsikossa on sana tsuhna. Kaikki eivät tiedä sanan merkitystä, joten kerrottakoon, että se on venäläisten suomalaisista käyttämä haukkumasana.

Tämä vuosi on monenlaisten kuohuntojen aikaa. Eurooppa voi olla vuoden kuluttua hyvin toisennäköinen.

Käyttäjän AriTero kuva
Ari Tero

”miten oli mahdollista, että olemme päästäneet valtaan ihmiset, joilla ei ole rakkautta omaa maataan kohtaan ja jotka kumartavat vieraille isännille sekä etsivät neuvoa ja hyväksyntää ulkomailta”.

Suomalaisina voimme tehdä saman kysymyksen kuin Venäläiset 1990 luvulla, eipä minulla muuta kysyttävää.

Käyttäjän PauliLaasonen kuva
Pauli Laasonen

Demokratiassa ei ole samaa ongelmaa kuin Venäjällä kun hallitus vaihtuu vaaleilla. Mutta nyt on USA lla tukala tilanne mutta ei pitäisi antaa Puttinin hallita Syyriaa. Eikä heidän ainoan liittolaisen eli Syyrian nykyisen hallitsian.

Käyttäjän ToukoKivi1 kuva
Touko Kivi

Tyypillinen kehitysmaiden gepardihattudiktaattorien keinohan on (hallitsemansa valtion kohdatessa taloudellisia vaikeuksia) lähteä naapurimaihin rellestämään sotavoimilla, tai lievemmin ainakin etsiä ulkoisia vihollisia joita syyttää valtion hallitsemalla propagandakoneistolla sisäisistä ahdingoista. Tämän on nähty uppoavan proletaariluokkaan (vai pitäisikö tässä nyt puhua halveksuvammin ihan suoraan "bydloista") yllättävän hyvin 1900-luvulla eri puolilla maailmaa, mutta koulutetun keskiluokan (joka siis on kehitysmaissa yleensä hälyttävän pieni osa populaatiosta) se karkoittaa niin poliittisen kannatuksen osalta kuin ääritapauksissa jopa väestöstä kokonaan maastamuuton seurauksena (human capital flight).

Kestävä keinohan tälläinen menettely ei mielestäni missään nimessä ole, eikä se mielestäni täten ole ihmisille hyvä, ei missään valtiossa. Mutta hallitsijat ilmeisesti näkevät sen hyvänä keinona päästä huonojen taloudellisten aikojen "yli". Tätä keinoa voisi analysoida pidempäänkin sen pitkä- ja lyhytaikaisten yhteiskunnallisten seurausten osalta, mutta tyydyn totetamaan että jos Putin ja Medvedev ovat fiksuja tyyppejä jotka oikeasti välittävät Venäjän kansasta, he eivät tälläiseen sorru.

Tälläinenhän on toisaalta juuri tälläistä "toivotaan parasta"-ajattelua. Luukkanen, kaksi kysymystä sinulle, Venäjä-asiantuntijalle:

(1) Kuinka todennäköisenä näet, että Venäjän hallinto siirtyy ulkopolitiikassaan tälläiseen "syytetään kaikkia muita ja rellestetään lähinaapurien kanssa"-linjaan?

(2) Millaisena näet Venäjän parlamentaarisen opposition tilan tällä hetkellä, alkuvuodesta 2016 -- onko siellä uskottavaa oppositiota kommunisteja lukuun ottamatta?

Juha Hartikka

Erinomainen kirjoitus jälleen, kiitoksia!

Venäjän vahvuus on aina tullut Kremlille kuuliaisesta kansasta. Siksi autoritääriselle hallitsijalle on ihmisten mielten hallinta vallassa pysyminen edellytys.

Jos Kremlin valtias päästää kuuliaisuuden hiipumaan, loppuu jääväämättömästi myös hänen valtansa. Itsevaltiaalle tulee äkkilähtö.

Hajoamisen ja lyhyen kehityksen kauden jälkeen nousee Moskovaan taas uusi valloitushaluinen tsaari, joka edellyttää kansalta kuuliaisuutta. Ja palauttaa sen. Yleensä samankaltaisin keinoin, kuin edeltäjänsäkin.

Kremlologian käsitteitä:

'Rauha' = Kuuliaisuus Moskovalle.
'Fasisti' = Ei kuuliainen Moskovalle.
'Kansandemokratia' = Kremlin herralle kuuliainen kansa.
'Yhtenäinen Venäjä' = Kremlin herralle kuuliainen Venäjä.

Käyttäjän SeppoLavonen kuva
Seppo Lavonen

Arto Luukkanen: ”Kun tämäkin kriisi kerran ”happanee” suuntaa nykyinen hallinto huomion jonnekin muualle, missä se haluaa ”tyydyttää” šovinistisia tunteita uudelleen. Kohteen on oltava sopivan tärkeä ja sen verran helppo, että siihen on mahdollista kohdistaa tyytymättömien kansalaisten epäluottamus. Vuonna ”Venäjän kevät” oli mahdollista saavuttaa ryöstämällä heikolta naapurilta jokin alue, joka oli ollut kerran osa suurta ja jakamatonta Venäjää. Miten käy nyt?”

Arto,
Tuossa kirjoituksesi viimeisessä kappaleessa kuvattujen valintakriteerien perusteella kohdevaihtoehtoja jää insinöörin logiikalla ajateltuna valittavaksi tasan yksi:

- Kohde on sopivan tärkeä. Venäjän sotilasdoktriinin perusteella jopa olennaisen tärkeä puskurialue lännen suuntaan.
- Kohde on helppo, sillä pahoja kansainvälisiä seuraamuksia ei juurikaan tarvitsisi pelätä.
- Kohde on ollut joskus osa suurta ja jakamatonta Venäjää.
- Kohteeseen on jo vuosien ajan kohdistettu venäläisten epäluottamusta mm. lapsiasiamiehen toimesta.
- Kohteen oma turvallisuuspoliittinen ajattelu on suorastaan hellyttävän todellisuuspakoista.

Täydellinen Kohde.

”Miten käy nyt?”, kysyt. Yhtä tärkeää olisi kysyä, miten Kohteen pitäisi toimia, että ei kävisi. Ei nyt eikä koskaan.

Arto,
onko mielestäsi Kohteella varaa enää leikkiä puolueettomuutta, harjoittaa itsepetosta ”omasta uskottavasta puolustuksesta”, ja härkäpäisesti jättäytyä edelleen Naton turvatakuiden ulkopuolelle? Oman kotikaupunkini toistaiseksi tehokkain turva on Olavinlinna, mutta riittääkö se?

Käyttäjän tfhyvarinen kuva
Toivo F. Hyvärinen

On vaikea kuvitella sellaista tilannetta, että Venäjän keskuspankki kieltäytyisi rahoittamasta valtion menoja ja tällaisella tempulla ajaisi Venäjän valtion maksukyvyttömyyden tilaan.

Ulkomaan valuutta voi tietenkin vähetä ja tulla "ongelmaksi" sillä hetkellä, kun ulkomaisia lainoja pitäisi lyhentää. Mutta siihenkin löytyy tehokas ratkaisu - Venäjä ei vain maksa lyhennyksiä, jos ruplat eivät kelpaa.

Mistä löytyisi perintätoimisto, joka lähettäisi Moskovaan velkojen perijät?

Käyttäjän TimoUotila1 kuva
Timo Uotila

Syvällinen ja mielenkiintoinen Venäjä-analyysi. Blogisti on selvästi omalla alallaan kirjoittaessaan Venäjän historiasta.

Bobrikov nimitti siis tshuhnia eli suomalaisia aroiksi. Yle lähetti minut aikoinaan oppimaan lisää venäjää Leningradiin. Silloin minua ei ainakaan päin naamaa koskaan nimitetty tshuhnaksi. Sen sijaan minulle todettiin useita kertoja, että suomalaiset ovat ovelia, hitryje.

Silloin elettiin Tshekkoslovakian miehityksen aikoja. Venäläiset päivittelivät, miten ihmeessä entinen tsaarin alusmaa Suomi porskutteli vapaana, kun neuvostoarmeija jo huiteli Prahassa, joka ei ollut koskaan edes ollut tsaarin valtakuntaa.

Nykyään taas tuo Praha on Naton suojeluksessa. Ovelat suomalaiset ovat selvinneet jatkuvasti omissa oloissaan, vaikka eivät ole edes Natossa. Toivottavasti suomalaisten oveluus pelastaa meidät kuiville tästä nykyisestäkin kriisistä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset